Canto a Stalingrado

Pablo Neruda

Originale

Tarduzione finlandese di Pentti Saaritsa

CANTO A STALINGRADO En la noche el labriego duerme, despierta y hunde su mano en las tinieblas preguntando a la aurora: alba, sol de mañana, lux del día que viene, dime si aún las manos más puras de los hombres defienden el castillo del honor, dime, aurora, si el acero en tu frente rompe su poderío, si el hombre está en su sitio, si el trueno está en su sitio, dime, dice el labriego, si no escucha la tierra cómo cae la sangre de los enrojecidos héroes, en la grandeza de la noche terrestre, dime si sobre el árbol todavía está el cielo, dime si aún la pólvora suena en Stalingrado. Y el marinero en medio del mar terrible mira buscando ente las húmedas constelaciones una, la roja estrella de la ciudad ardiente, y halla en su corazón esa estrella que quema, esa estrella de orgullo quieren tocar sus manos, esa estrella de llanto la construyen sus ojos. Ciudad, estrella roja, dicen el mar y el hombre, ciudad, cierra tus rayos, cierra tus puertas duras, cierra, ciudad, tu ilustre laurel ensangrentado, y que la noche tiemble con el brillo sombrío de tus ojos detrás de un planeta de espadas. Y el español recuerda Madrid y dice: hermana, resiste, capital de la gloria, resiste: del suelo se alza toda la sangre derramada de España, y por España se levanta de nuevo, y el español pregunta junto al muro de los fusilamientos, si Stalingrado vive: y hay en la cárcel una cadena de ojos negros que horadan las paredes con tu nombre, y España se sacude con tu sangre y tus muertos, porque tú le tendiste, Stalingrado, el alma cuando España paría héroes como los tuyos. Ella conoce la soledad, España, como hoy, Stalingrado, tú conoces la tuya, España desgarró la tierra con sus uñas cuando París estaba más bonita que nunca, España desangraba su inmenso árbol de sangre cuando Londres peinaba, como nos cuenta Pedro Garfias, su césped y sus lagos de cisnes. Hoy ya conoces eso, regia virgen, hoy ya conoces, Rusia, la soledad y el frío. Cuando miles de obuses tu corazón destrozan, cuando los escorpiones con crimen y veneno, Stalingrado, acuden a morder tus entrañas, Nueva York baila, Londres medita, y yo digo “merde” porque mi corazón no puede más y nuestros corazones no pueden más, no pueden en un mundo que deja morir solos a sus héroes. ¿Los dejáis solos? ¡Ya vendrán por vosotros! ¿Los dejáis solos? ¿Queréis que la vida huya a la tumba, y la sonrisa de los hombres sea borrada por la letrina y el calvario? ¿Por qué no respondéis? ¿Queréis más muertos en frente del Este hasta que llenen totalmente el cielo vuestro? Pero entonces no os va a quedar sino el infierno. El mundo está cansándose de pequeñas hazañas, de que en Madagascar los generales maten con heroísmo cincuenta y cinco monos. El mundo está cansado de otoñales reuniones presididas aún por un paraguas. Ciudad, Stalingrado, no podemos llegar a tus murallas, estamos lejos. Somos los mexicanos, somos los araucanos, somos los patagones, somos los guaraníes, somos los uruguayos, somos los chilenos, somos millones de hombres. Ya tenemos por suerte deudos en la familia, pero aún no llegamos a defenderte, madre. Ciudad, ciudad de fuego, resiste hasta que un día lleguemos, indios náufragos, a tocar tus murallas como un beso de hijos que esperaban llegar. Stalingrado, aún no hay Segundo Frente, pero no caerás aunque el hierro y el fuego te muerdan día y noche. ¡Aunque mueras, no mueres! Porque los hombres ya no tienen muerte y tienen que seguir luchando desde el sitio en que caen hasta que la victoria no esté sino en tus manos aunque estén fatigadas y horadadas y muertas, porque otras manos rojas, cuando las vuestras caigan, sembrarán por el mundo los huesos de tus héroes para que tu semilla llene toda la tierra.

LAULU STALINGRADILLE Yössä nukkuu työmies, havahtuu ja upottaa kätensä pimeyteen kysyen aamunkoilta: sarastus, huomisen aurinko, saapuvan päivän valo, kerro minulle vieläkö ihmiskäsistä puhtaimmat puolustavat kunnian linnoitusta, kerro, aamunkoi halkaiseeko otsasi teräs sen valtapiirin, onko ihminen paikallaan, onko ukkonen paikallaan, kerro, pyytää työmies, eikö multa kuule miten pisaroi punertuneiden sankareiden veri maailman yön avaruudessa, kerro vieläkö kaartuu taivas puun yllä, kerro vieläkö jylisee ruuti Stalingradissa. Ja merimies keskellä riehuvaa merta tähystää etsien märkien tähdistöjen keskeltä yhtä, roihuavan kaupungin punaista tähteä, ja löytää sen polttavan tähden omasta sydämestään, sitä ylpeyden tähteä tahtovat koskettaa hänen kätensä, sitä itkun tähteä rakentavat hänen silmänsä. Kaupunki, punainen tähti, kuiskaavat meri ja mies, kaupunki, sulje jo säteesi, sulje kovat ovesi, sulje, kaupunki, maineikkaat veriset laakerisi ja värjyköön yön synkeä säihke sinun silmissäsi säiläplaneetan takana. Ja espanjalainen muistaa Madridin ja sanoo: sisko, kestä, loiston pääkaupunki, kestä vielä: maasta kurkottaa kaikki Espanjan tuhlattu veri, ja Espanjan nimeen se nousee uudestaan, ja espanjalainen kysyy teloitusmuurin juurella vieläkö Stalingrad elää: ja vankilassa on mustien silmien ketju joka poraa seiniä sinun nimelläsi ja sinun veresi ja vainajasi vavisuttavat Espanjaa koska sinä, Stalingrad, tarjosit sielusi Espanjalle silloin kun se synnytti samanlaisia sankareita kuin sinä. Espanja kyllä tietää mitä on jäädä yksin niin kuin sinä, Stalingrad, tiedät tänään. Espanja kaivautui maahan paljain kynsin kun Pariisi koreili kukkeimmillaan. Espanja valutti koko valtavan verioksistonsa kun Lontoo kampasi hiuksiaan, kuten kertoo Pedro Garfias, nurmikenttineen ja joutsenlampineen. Tänään sinä jo tiedät sen, väkevä neitsyt, tiedät jo, Venäjä, mitä on jäädä yksin ja kylmään. Kun tuhannet haupitsit jauhavat sinun sydäntäsi, kun rikolliset myrkylliset skorpionit tunkevat puremaan sinun sisintäsi, New York tanssii, Lontoo mietiskelee ja minä mutisen »merde« koska minun rintani pakahtuu, ja meidän rintamme pakahtuvat, pakahtuvat maailmassa joka jättää sankarinsa yksin kuolemaan. Jätättekö heidät yksin? He tulevat kyllä teidän takianne! Jätättekö heidät yksin? Tahdotteko että elämä pakenee hautaan, että saasta ja kärsimys pyyhkii pois ihmisten hymyn? Miksette te vastaa? Haluatteko te lisää vainajia Etelän rintamalle kunnes ne täyttävät koko teidän taivaanne? Mutta sitten meille jää enää pelkkä helvetti. Maailma alkaa väsyä sellaisiin urotekoihin kun kenraalit Madagaskarilla tappavat sankarillisesti viisikymmentä apinaa. Maailma on väsynyt syksyisiin kokouksiin joissa sateenvarjo johtaa puhetta. Kaupunki, Stalingrad, me emme pääse muureillesi, olemme kaukana. Olemme meksikolaisia, olemme araucoja, olemme patagonialaisia, olemme guaraneja, olemme uruguaylaisia, olemme chileläisiä, meitä on monta miljoonaa. Olemme onneksi jo samaa perhettä mutta vielä emme pääse puolustamaan sinua, äiti. Kaupunki, tulen kaupunki, kestä vielä siihen päivään kun me kerran tulemme, haaksirikkoiset intiaanit, painamaan huulemme muureihisi jotka odottivat meitä kuin omia poikiaan. Stalingrad, vielä ei ole Toista Rintamaa, mutta älä sorru vaikka rauta ja tuli jäytävät sinua yötä päivää. Vaikka kuolisit, älä kuole! Sillä ihmisillä ei enää ole kuolemaa ja kaatumissijoiltaan heidän täytyy jatkaa taistelua kunnes voitto jää sinun, sinun käsiisi vaikka ne olisivat uupuneet ja puhkotut ja kuolleet, koska sitten kun ne vaipuvat, toiset punaiset kädet kylvävät sankareittesi luut ympäri maailmaa jotta siemenesi täyttäisivät kaiken maan.