An die Nachgeborenen
Bertolt Brecht| Traduzione finlandese / Finnish translation / Suomennos: Juha Rämö | |
| A CEUX QUI VIENDRONT APRES NOUS Vraiment, je vis en de sombre temps ! Un langage sans malice est signe De sottise, un front lisse D’insensibilité. Celui qui rit N’a pas encore reçu la terrible nouvelle. Que sont donc ces temps, où Parler des arbres est presque un crime Puisque c’est faire silence sur temps de forfaits ! Celui qui là-bas traverse tranquillement la rue N’est-il donc plus accessible à ses amis Qui sont dans la détresse ? C’est vrai : je gagne encore de quoi vivre. Mais croyez-moi : c’est pur hasard. Manger à ma faim, Rien de ce que je fais ne m’en donne le droit. Par hasard je suis épargné. (Que ma chance me quitte et je suis perdu.) On me dit : mange, toi, et bois ! Sois heureux d’avoir ce que tu as ! Mais comment puis-je manger et boire, alors Que j’enlève ce que je mange à l’affamé, Que mon verre d’eau manque à celui qui meurt de soif ? Et pourtant je mange et je bois. J’aimerais aussi être un sage. Dans les livres anciens il est dit ce qu’est la sagesse : Se tenir à l’écart des querelles du monde Et sans crainte passer son peu de temps sur terre. Aller son chemin son violence Rendre le bien pour le mal Ne pas satisfaire ses désirs mais les oublier Est aussi tenu pour sage. Tout cela m’est impossible : Vraiment, je vis en de sombre temps ! II Je vins dans les villes au temps du désordre Quand la famine y régnait. Je vins parmi les hommes au temps de l’émeute Et je m’insurgeai avec eux. Ainsi se passa le temps Qui me fut donné sur terre. Mon pain, je le mangeais entre les batailles, Pour dormir je m’étendais parmi les assassins. L’amour, je m’y adonnais sans plus d’égards Et devant la nature j’étais sans indulgence. Ainsi se passa le temps Qui me fut donné sur terre. De mon temps, les rues menaient au marécage. Le langage me dénonçait au bourreau. Je n’avais que peu de pouvoir. Mais celui des maîtres Etait sans moi plus assuré, du moins je l’espérais. Ainsi se passa le temps Qui me fut donné sur terre. Les forces étaient limitées. Le but Restait dans le lointain. Nettement visible, bien que pour moi Presque hors d’atteinte. Ainsi se passa le temps Qui me fut donné sur terre. III Vous, qui émergerez du flot Où nous avons sombré Pensez Quand vous parlez de nos faiblesses Au sombre temps aussi Dont vous êtes saufs. Nous allions, changeant de pays plus souvent que de souliers, A travers les guerres de classes, désespérés Là où il n’y avait qu’injustice et pas de révolte. Nous le savons : La haine contre la bassesse, elle aussi Tord les traits. La colère contre l’injustice Rend rauque la voix. Hélas, nous Qui voulions préparer le terrain à l’amitié Nous ne pouvions être nous-mêmes amicaux. Mais vous, quand le temps sera venu Où l’homme aide l’homme, Pensez à nous Avec indulgence. | JÄLKEENI TULEVILLE 1. Totisesti, minä elän synkkiä aikoja! Kun viattominkin sana on merkki hulluudesta, sileä otsa piittaamattomuudesta ja hymy siitä, että hirveä uutinen ei vielä ole tavoittanut hymyilijää. Mitä ne sellaiset ajat ovat, kun puista puhuminen on lähestulkoon rikos, koska siinä vaietaan niin monista julmuuksista? Tuo, joka tuolla ylittää katua kaikessa rauhassa, ei kai ole enää niiden ystäviensä tavoitettavissa, jotka kärsivät hätää? On totta, että ansaitsen vielä elantoni. Mutta uskokaa minua: se on pelkkä sattuma. Mikään siitä, mitä teen, ei oikeuta minua syömään itseäni kylläiseksi. Olen varjeltunut sattuman kautta. (Ja kun onneni minut hylkää, olen hukassa.) Minulle sanotaan: Syö ja juo! Ole iloinen siitä, mitä sinulla on! Mutta miten voin syödä ja juoda, kun riistän nälkää näkevältä sen, mitä syön, ja kun vien vesilasini siltä, jolla on jano? Ja kuitenkin minä syön ja juon. Minäkin olisin mielelläni viisas. Vanhoissa kirjoissa kerrotaan, mitä viisaus on: pysy etäällä maailman riidoista ja elä lyhyt aikasi vailla pelkoa. Mutta väkivallatta eläminen, hyvän antaminen pahasta, toiveistaan luopuminen, kaikki sekin on viisautta, johon minusta ei ole: Totisesti, minä elän synkkiä aikoja! 2. Kaupunkeihin saavuin rauhattomuuden aikaan, kun nälkä niitä kuritti. Ihmisten joukkoon saavuin kansannousun aikaan ja kapinoin heidän rinnallaan. Niin kului se aika, joka minulle oli maan päällä suotu. Ateriani söin taistelujen välillä. Yöni nukuin murhaajien keskellä. Rakkautta en välittänyt vaalia ja luonnolle minulla ei ollut kärsivällisyyttä. Niin kului se aika, joka minulle oli maan päällä suotu. Minun aikanani kadut veivät suolle. Puheenparteni paljasti minut lahtareille. Paljoon en kyennyt. Mutta vallanpitäjille olin piikki lihassa, toivon mukaan. Niin kului se aika, joka minulle oli maan päällä suotu. Voimat olivat vähäiset ja tavoitteet niin kovin kaukana, selvästi näkyvissä, mutta itselleni tuskin saavutettavissa. Niin kului se aika, joka minulle oli maan päällä suotu. 3. Te, jotka nousette siitä tulvasta, joka hukutti meidät alleen, Älkää unohtako heikkouksistamme puhuessanne niitä synkkiä aikoja, joilta te olette säästyneet. Sillä me, jotka vaihdoimme maata useammin kuin kenkiä, kävimme luokkasotamme vailla toivoa, kun maailmassa oli vain vääryyttä ilman vastarintaa. Ja kuitenkin me tiedämme: myös viha kataluutta kohtaan panee kulmat kurtistumaan; myös viha epäoikeudenmukaisuutta kohtaan saa äänen käheäksi. Voi meitä, jotka halusimme tehdä tietä ystävällisyydelle osaamatta itse olla ystävällisiä! Mutta teille sanon: sitten kun ollaan niin pitkällä, että ihminen on ihmiselle auttaja, olkaa lempeitä, kun muistelette meitä. |
