Kurt Vonnegut: Slaughterhouse-Five, or the Children's Crusade: A Duty-Dance With Death
LA CCG NUMERO 15000 / AWS NUMBER 15000| Suomennos Juhani Jaskari 1970 | |
| Mattatoio n. 5 o La crociata dei Bambini E' tutto accaduto, più o meno. I brani di guerra, in ogni caso, sono abbastanza veri. Un tale che conoscevo fu "veramente ucciso", a Dresda., per aver preso una teiera che non era sua. Un altro che conoscevo minacciò "veramente" di fare ammazzare i suoi nemici personali, dopo la guerra, da dei killer. E così via. Ho cambiato tutti i nomi. Io tornai "veramente" a Dresda con i soldi della Fondazione Guggenheim (Dio la benedica) nel 1967. Somigliava molto a Dayton, nell'Ohio, ma c'erano più spazi vuoti che a Dayton. Nel terreno dovevano esserci tonnellate d'ossa umane. Ci tornai insieme a un vecchio compagno di guerra, Bernard V. O'Hare, e facemmo amicizia con un tassista che ci portò al mattatoio dove eravamo rinchiusi la notte come prigionieri di guerra. Si chiamava Gerhard Müller. Ci disse che era stato per un po' prigioniero degli americani. Gli domandammo che effetto faceva vivere sotto i comunisti, e lui disse che al principio era terribile, perché tutti dovevano lavorare molto duro, e perché non c'erano case e mancava da mangiare e da vestirsi. Ma adesso le cose andavano molto meglio. Lui aveva un bell'appartamentino, e la figlia frequentava una buona scuola. Sua madre era rimasta incenerita nell'incendio di Dresda. Così va la vita. A Natale mandò a O'Hare una cartolina, ed ecco cosa diceva: “Auguri a lei, alla sua famiglia e al suo amico buon Natale e felice anno nuovo e spero che ci incontreremo di nuovo in un mondo libero e in pace nel mio tassì, se il caso vorrà.' Mi piace molto quel 'se il caso vorrà' . Non vi dirò quanto mi sia costato, in soldi, tempo e ansietà questo schifoso libretto. Ventitré anni fa, quando tornai a casa dalla seconda guerra mondiale, pensavo che mi sarebbe stato facile scrivere della distruzione di Dresda, dato che tutto quel che dovevo fare era riferire quel che avevo visto. E pensavo anche che sarebbe stato un capolavoro o che per lo meno mi avrebbe fatto guadagnare un sacco di quattrini, dato che il tema era così forte. Ma allora non mi venivano molte parole da dire su Dresda, o almeno non abbastanza da cavarne un libro. E non me ne vengono molte neanche adesso, che son diventato un vecchio rudere con tutti i suoi ricordi sul gobbo e le sue Pall Mall e i figli ormai grandi. Penso a quanto mi siano stati inutili i miei ricordi di Dresda, e a quanto sia stato comunque tentato di scriverne, e mi viene in mente il famoso 'limerick': “C'era un giovin d'Istanbul, che al suo attrezzo parlò: "La borsa m'hai vuotato, la salute hai rovinato, e adesso, mio dannato, non funzioni neanche un po'." E mi viene anche in mente quella canzone che fa: “Mi chiamo Yon Yonson, e sto nel Wisconsin, a sgobbare in segheria. Quando cammino per la via la gente mi chiede: "Come ti chiami?". E allora rispondo: Mi chiamo Yon Yonson, e sto nel Wisconsin... E così via all'infinito. Durante tutti questi anni, la gente che ho incontrato mi ha chiesto spesso a che cosa stavo lavorando, e io di solito rispondevo che la cosa in cui ero più impegnato era un libro su Dresda. Lo dissi, una volta, a Harrison Starr, e lui alzò le sopracciglia e mi chiese: “E' un libro contro la guerra?”. “Sì,” dissi “penso di sì.” “Sa cosa rispondo quando uno mi dice che sta scrivendo un libro contro la guerra?” “No. Cosa dice, Harrison Starr?” “Dico: perché non si mette a scrivere un libro contro i ghiacciai, allora?” Quel che voleva dire, naturalmente, era che ci saranno sempre guerre, che impedire una guerra è facile come fermare un ghiacciaio. E lo credo anch'io. E poi, se anche le guerre non fossero come i ghiacciai, ci sarebbe sempre la solita, pura e semplice morte. * Un paio di settimane dopo aver chiamato il mio vecchio compagno di guerra, Bernard V. O'Hare, andai "davvero" da lui. Dev'essere stato nel 1964 o qualcosa del genere - l'ultimo anno della Fiera mondiale di New York, comunque. "Eheu, fugaces labuntur anni". Io mi chiamo Yon Yonson. C'era un giovin di Istanbul. [...] Poi il sole calò, noi cenammo in un ristorante italiano, e io bussai alla porta della bella casa in pietra di Bernard V. O'Hare. Mi portavo dietro una bottiglia di whisky irlandese come un campanello per annunciare il pranzo. Venne ad aprire una donna graziosa, sua moglie Mary, cui dedico questo libro. Lo dedico anche a Gerhard Müller, il tassista di Dresda. Mary O'Hare è un'infermiera, il che è molto bello per una donna. [...] Questo era tutto, quanto a ricordi, e Mary seguitava a far rumore. Alla fine tornò in cucina per prendersi un'altra Coca-Cola. Tolse un altro contenitore di ghiaccio dal frigorifero, e lo batté contro il lavandino, anche se ne era già uscito fuori un bel po' di ghiaccio. Poi si voltò verso di me, per farmi vedere com'era arrabbiata e che quella rabbia l'avevo provocata io. Aveva parlato fra sé, prima, e così quel che disse era solo un frammento di una conversazione molto più lunga. “Eravate solo dei bambini, allora!” disse. “Cosa?” dissi. “Eravate soltanto dei bambini, quand'eravate in guerra... come quelli su di sopra!" Annuii; era vero. All'epoca della guerra eravamo degli stupidi sbarbatelli, appena usciti dall'infanzia. “Ma lei non ha intenzione di scriverlo, questo, vero?” Non era una domanda; era un'accusa. “Io... io non so” dissi. “Beh, io lo so” fece lei. “Fingerà che eravate degli uomini invece che bambini, e poi ne tireranno fuori un film recitato da Frank Sinatra e John Wayne o da qualcun altro di quegli sporchi vecchioni che vanno pazzi per la guerra. E la guerra sembrerà qualcosa di meraviglioso, e così ne avremo ancora un bel po'. E a combatterle saranno dei bambini come quelli che ci sono di sopra.” Allora capii. Era la guerra che la rendeva tanto rabbiosa. Non voleva che i suoi bambini o i bambini di chiunque altro si facessero ammazzare in guerra. E pensava che le guerre erano in parte incoraggiate dai libri e dai film. Così sollevai la mano destra e le feci una promessa. “Mary,” dissi “non credo che finirò mai questo libro. Ormai devo aver scritto cinquemila pagine, e le ho buttate tutte via. Se mai lo finirò, comunque, le do la mia parola d'onore: non sarà una cosa da Frank Sinatra o John Wayne. “Le dirò una cosa” feci. “Lo intitolerò "La crociata dei bambini".” Da allora diventammo amici. ***  Billy guardò l'orologio sulla stufa a gas. Aveva un'ora da passare prima che arrivasse il disco volante. Entrò in soggiorno, facendo dondolare la bottiglia come una campanella per annunciare il pranzo, e aprì la televisione. Cominciò a confondere leggermente i tempi, vide l'ultimo film in programma a ritroso, e poi di nuovo in avanti. Era un film che parlava dei bombardieri americani durante la seconda guerra mondiale e dei loro coraggiosi equipaggi. Vista a ritroso da Billy, la storia era così: Gli aerei americani, pieni di fori e di uomini feriti e di cadaveri, ritornavano da un campo d'aviazione inglese. Quando furono sopra la Francia, alcuni caccia tedeschi li raggiunsero e risucchiarono proiettili e schegge di bombe da alcuni degli aerei e degli aviatori. Fecero lo stesso con degli apparecchi americani distrutti che erano al suolo, e questi volarono poi per unirsi alla formazione. La squadriglia aerea sorvolò una città tedesca in fiamme. I bombardieri aprirono gli sportelli delle bombe, quindi, grazie a un miracoloso magnetismo, risucchiarono le fiamme, le racchiusero nuovamente entro contenitori cilindrici d'acciaio che portarono infine nel ventre degli apparecchi. I contenitori furono sistemati ordinatamente su delle rastrelliere. I tedeschi, là sotto, avevano a loro volta degli strumenti portentosi, costituiti da lunghi tubi d'acciaio. Li usavano per risucchiare altri frammenti dagli aviatori e dagli aerei. Ma c'erano ancora alcuni americani feriti, e alcuni dei bombardieri erano gravemente danneggiati. Arrivati sopra la Francia, comunque, furono raggiunti di nuovo da dei caccia tedeschi che rimisero tutti e tutto a nuovo. Quando i bombardieri tornarono alla base, i contenitori di acciaio vennero tirati fuori dalle rastrelliere e rimandati negli Stati Uniti, dove c'erano degli stabilimenti impegnati giorno e notte a smantellare i cilindri e a ridurre il pericoloso materiale che contenevano a minerale. Cosa commovente, erano soprattutto donne a fare questo lavoro. I minerali vennero poi spediti a degli specialisti in zone lontane. Era loro compito rimetterli nel terreno, e nasconderli per bene in modo che non potessero mai più far del male a nessuno. Gli aviatori americani si trasformarono, nelle loro uniformi, ridiventando ragazzi. E Hitler, immaginava Billy, tornava bambino. Questo nel film non c'era, Billy stava estrapolando. Tutti ridiventavano bambini, e tutta l'umanità, senza eccezione, cooperava biologicamente a produrre due individui perfetti di nome Adamo ed Eva; così immaginava Billy. ***  Passò un altro mese senza incidenti, e poi Billy scrisse una lettera al 'News Leader' di Ilium, e il giornale gliela pubblicò. In essa descriveva gli esseri di Tralfamadore. La lettera diceva che erano alti sessanta centimetri, erano verdi, e avevano una strana forma. Le loro ventose d'aspirazione erano a terra, e i loro gambi, estremamente flessibili, puntavano di solito verso il cielo. In cima a ogni gambo c'era una piccola mano con un occhio verde nel palmo. Questi esseri erano amichevoli, e erano in grado di vedere in quattro dimensioni. Sentivano pietà dei terrestri che avevano esclusivamente una capacità visiva tridimensionale. *** Billy pensava che i tralfamadoriani fossero confusi e allarmati da tutte le guerre e gli assassinii che c'erano sulla Terra. Pensava avessero paura che la ferocia dei terrestri, unita alle loro armi potentissime, finisse per distruggere in parte o anche totalmente l'universo innocente che c'era attorno alla Terra. Era la fantascienza che l'aveva indotto a supporlo. Ma l'argomento della guerra non venne mai sollevato finché non lo tirò fuori Billy stesso. Qualcuno tra la folla dello zoo gli domandò attraverso la guida quale fosse la cosa più preziosa che aveva imparato finora su Tralfamadore, e Billy rispose: “Ho imparato come gli abitanti di un intero pianeta possano vivere in pace! Come voi sapete io vengo da un pianeta che è stato impegnato in massacri insensati fin dai tempi dei tempi. Io stesso ho visto i corpi di ragazzine bruciate vive dai miei compatrioti, che erano tutti orgogliosi di combattere in quel modo il diavolo”. Questo era vero. Billy aveva visto i corpi bruciati a Dresda. “E mi sono fatto luce, di notte, in una prigione con candele fabbricate col grasso di esseri umani massacrati dai fratelli e dai padri di quelle ragazzine. I terrestri devono essere il terrore dell'universo. Se altri pianeti non sono per ora minacciati dalla Terra, presto lo saranno. Ditemi quindi il segreto, così lo riporterò sulla Terra e saremo tutti salvi: come può un pianeta vivere in pace?” Billy sentiva di aver parlato in modo molto elevato. Si avvilì quando vide che i tralfamadoriani chiudevano le loro piccole mani occhiute. Sapeva per esperienza cosa significava questo: aveva fatto la figura dello stupido. “Vi... vi spiacerebbe dirmi...” disse alla guida, molto delusa “che cosa c'era di stupido in quel che ho detto?” “Noi sappiamo come finisce l'universo...” disse la guida “e la Terra non ha nulla a che vedere in questo, salvo che vien spazzata via anche lei.” “Come... come finisce l'universo?” disse Billy. “Lo facciamo saltar per aria, sperimentando nuovi combustibili per i nostri dischi volanti. Un pilota collaudatore tralfamadoriano preme un bottone d'avvio, e l'intero universo scompare.” Così va la vita. “Se voi sapete tutto questo,” disse Billy “non avete modo di prevenirlo? Non potete impedire al pilota di premere il bottone?” “Lui l'ha "sempre" premuto, e lo premerà "sempre". Noi glielo lasciamo "sempre" premere, e glielo lasceremo "sempre". Il momento è "strutturato" in quel modo.” “Così...” disse Billy andando a tastoni “immagino che anche l'idea di impedire la guerra sulla Terra sia stupida.” “Naturalmente.” “Ma voi vivete in pace, su questo pianeta.” “Oggi sì. Altri giorni abbiamo guerre terribili come voi non ne avete mai viste o lette. Non possiamo farci niente, e così ci limitiamo a non guardarle. Le ignoriamo. Passiamo l'eternità guardando alcuni momenti gradevoli... come oggi allo zoo. Non è un momento piacevole?” “Sì.” “C'è una cosa che i terrestri potrebbero imparare a fare, se si sforzassero davvero: ignorare i periodi brutti, e concentrarsi su quelli belli.” “Um” disse Billy Pilgrim. | Kaikki tämä on tapahtunut, suurin piirtein. Ainakin sodasta kertovat kohdat ovat kutakuinkin totta. Kaveri jonka minä tunsin ammuttiin tosiaan Dresdenissä siksi että hän oli ottanut teekannun joka ei ollut hänen. Ja toinen tuttu mies uhkasi tosiaan palkata gangsterit sodan jälkeen ampumaan hänen henkilökohtaiset vihamiehensä. Ja niin edespäin. Olen muuttanut kaikki nimet. Minä tosiaan kävin Dresdenissä Guggenheimin säätiön rahoilla (Jumalan siunausta niille) vuonna 1967. Se näytti aika lailla samanlaiselta kuin Dayton, Ohio, oli vain vielä enemmän avointa tilaa kuin Daytonissa. Siellä oli jauhautuneita ihmisluita maassa varmasti tonnikaupalla. Kävin siellä vanhan sotakaverini Bernard V. O'Haren kanssa, ja me tutustuimme taksinkuljettajaan, joka vei meidät siihen samaan teurastuslaitokseen minne meidät oli lukittu yöksi silloin kun olimme sotavankeja. Hänen nimensä oli Gerhard Müller. Hän kertoi olleensa jonkin aikaa amerikkalaisten vankina. Me kysyimme millaista oli asua kommunistisessa maassa, ja hän sanoi että aluksi se oli ollut hirveää, kun kaikkien täytyi tehdä lujasti työtä ja kun ei ollut kunnon kattoa pään päälle eikä ruokaa ja vaatteita. Mutta nyt oli jo paremmin. Hänellä oli mukava pikku huoneisto ja hänen tyttärensä sai erinomaista kouluopetusta. Hänen äitinsä paloi tuhkaksi Dresdenin tulimyrskyssä. Niin se käy. Hän lähetti O'Harelle joulun aikoihin kortin, ja näin siinä sanottiin: »Toivotan sinulle ja perheellesi myös ja ystävällesi Hauskaa Joulua ja onnellista Uutta Vuotta ja toivon että me tapaamme uudelleen maailmassa jossa rauha ja vapaus vallitsevat minun taksissani jos vahinko niin tahtoo.« Minä pidän kovasti tuosta: »Jos vahinko niin tahtoo.« En halua kertoa teille mitä tämä vaivainen pikku kirja on maksanut minulle rahaa ja tuskittelua ja aikaa. Kun kaksikymmentäkolme vuotta sitten palasin toisesta maailmansodasta kotiin, luulin että minun olisi helppo kirjoittaa Dresdenin hävityksestä, koska minun ei tarvinnut muuta kuin selostaa mitä olin nähnyt. Ja luulin myös, että siitä tulisi mestariteos tai ainakin että se tuottaisi minulle paljon rahaa, koska aihe oli niin suuri. Mutta minusta ei lähtenyt irti montakaan sanaa Dresdenistä silloin – ei ainakaan kirjaksi asti. Eikä minusta lähde monta sanaa nytkään, kun minusta on tullut vanha äijänkäppänä jolla on muistonsa ja Pall Mallinsa ja jonka pojat ovat aikuisia. Ajattelen miten hyödytön muistini Dresdeniä koskeva osa on ollut ja miten houkuttelevaa on silti ollut kirjoittaa Dresdenistä, ja mieleeni muistuu tunnettu limerikki: Oli nuorimies Amerikan Lapista, joka kalulleen näin alkoi napista: »Kaikki varani veit, minut sairaaksi teit, ja nyt et tippaakaan tiristä tapista.« Ja mieleen tulee myös se laulu joka kuuluu: Yon Yonson on nimeni, Wisconsin on kotini, olen työssä sahalla siellä. Ja kun ihmiset kadulla vastaani tulevat, he kysyvät mikä nimeni on. Ja minä vastaan: »Yon Yonson on nimeni, Wisconsin on kotini...« Ja niin edespäin, loputtomiin. Vuosien mittaan tapaamani ihmiset ovat usein kysyneet mitä minulla on tekeillä, ja tavallisesti olen vastannut, että tärkein työ on Dresdeniä käsittelevä kirja. Sanoin kerran niin Harrison Starrille, sille filmintekijälle, ja hän kohotti kulmiaan ja kysyi: »Onko se sodanvastainen kirja?« »On«, minä sanoin. »Eiköhän.« »Tiedätkö mitä minä sanon, kun kuulen jonkun kirjoittavan sodanvastaista kirjaa?« »En. Mitä sinä sitten sanot, Harrison Starr?« »Minä sanon: Mikset yhtä hyvin kirjoita jääkaudenvastaista kirjaa?« Hän tietysti tarkoitti, että sotia on aina, että ne on yhtä helppo pysäyttää kuin jääkaudet. Uskon minä siihenkin. Ja vaikkeivät sodat tulisikaan väistämättöminä kuin jääkaudet, jäljellä on aina silkka vanha tuttu kuolema. * Pari viikkoa sen jälkeen kun olin soittanut vanhalle sotakaverilleni Bernard V. O'Harelle minä tosiaan menin häntä tapaamaan. Sen täytyi olla vuonna 1964 tai niillä main – New Yorkin maailmannäyttelyn vuotena, mikä se sitten olikin. Eheu, fugaces labuntur anni. Youn Yonson on nimeni. Oli nuorimies Amerikan Lapista. [...] Ja aurinko laski, ja me söimme päivällistä italialaisessa ravintolassa, ja sitten minä koputin Bernard V. O'Haren kauniin kivitalon oveen. Kädessäni oli pullo irlantilaista viskiä kuin ruokakello. Tapasin hänen sievän vaimonsa, Maryn, jolle omistan tämän kirjan. Omistan sen myös Gerhard Müllerille, sille dresdeniläiselle taksinkuljettajalle. Mary O'Hare on sairaanhoitajatar, mikä on hieno ammatti naiselle. [...] Ja siinä ne muistot sitten suunnilleen olivatkin, ja Mary kolisteli yhä. Lopulta hän tuli taas keittiöön hakemaan lisä Coca-Colaa. Hän otti jääkaapista uuden jäätarjottimen, paiskasi sen pesualtaaseen, vaikka jäitä oli esillä vielä vaikka kuinka. Sitten hän kääntyi minuun päin, antoi minun nähdä miten vihainen oli ja että viha kohdistui minuun. Hän oli puhunut itsekseen, joten se mitä hän sanoi oli sirpale paljon pitemmästä keskustelusta. »Te olitte pelkkiä lapsia silloin!« hän sanoi. »Mitä?« minä sanoin. »Te olitte pelkkiä lapsia sodassa – sellaisia kuin nuo tuolla yläkerrassa!« Nyökkäsin että tämä oli totta. Me tosiaan olimme olleet tyhmiä ja kokemattomia sodassa, lapsuutemme lopussa. »Mutta et sinä siitä kylläkään sillä tavoin aio kirjoittaa.« Tämä ei ollut kysymys. Se oli syytös. »En – en tiedä«, minä sanoin. »Mutta minä tiedän«, hän sanoi. »Sinä uskottelet että te olitte miehiä ettekä lapsia, ja elokuvassa sinua näyttelee Frank Sinatra ja John Wayne tai joku muu noista komeista, sotaintoisista, saastaisista vanhoista miehistä. Ja sota näyttää olevan niin suurenmoista, joten me saamme niitä paljon lisää. Ja niissä sotivat lapset, sellaiset kuin nuo tuolla yläkerrassa.« Ja niin minä ymmärsin. Sota häntä niin vihastutti. Hän ei halunnut omien lapsiensa eikä kenenkään muunkaan lapsien kuolevan sodissa. Ja hän ajatteli että sotia osittain edistettiin kirjoilla ja elokuvilla. Joten minä kohotin oikean käteni ja annoin hänelle lupauksen: »Mary«, minä sanoin, »en usko että tämä kirjani koskaan valmistuu. Olen tähän mennessä kirjoittanut varmasti viisituhatta sivua ja heittänyt ne kaikki pois. Mutta jos koskaan saan sen valmiiksi, annan sinulle kunniasanani: siinä ei tule olemaan roolia Frank Sinatralle eikä John Waynelle.« »Tiedätkös mitä«, minä sanoin, »annan sille nimeksi 'Lasten ristiretki'.« Sen jälkeen hän oli ystäväni. *** Billy katsoi kaasu-uunin päällä olevaa kelloa. Hänen oli saatava kulumaan vielä tunti ennen lautasen tuloa. Hän meni olohuoneeseen, heilutti pulloa kuin ruokakelloa, avasi television. Hän joutui hiukan ajassa irralleen, näki myöhäisfilmin takaperin ja sitten jälleen etuperin. Elokuva kertoi amerikkalaisista pommikoneista toisessa maailmansodassa ja niistä urheista miehistä jotka niillä lenisivät. Billyn takaperin näkemä tarina oli seuraavanlainen: Amerikkalaiset koneet, täynnä reikiä ja haavoittuneita ja kuolleita, nousivat perä edellä Englannista sijaitsevalta lentokentältä. Ranskan yllä muutamat saksalaiset hävittäjät lensivät niitä kohti takaperin, imivät luoteja ja kranaatinsirpaleita pommikoneista ja niiden miehistöstä. Samoin ne tekivät maassa oleville rikkinäisille amerikkalaisille koneille, ja nuo koneet nousivat takaperin ilmaan ja liittyivät muodostelmaan. Muodostelma lensi perä edellä yli Saksan kaupungin, joka oli liekeissä. Pommittajat avasivat pommiluukkunsa, panivat käyntiin ihmeellisen magnetismin, joka kutisti liekit, keräsi ne lieriön muotoisiin terässäiliöihin ja nosti säiliöt koneiden vatsaan. Säiliöt varastoitiin siististi telineisiin. Maassa oli saksalaisilla omia ihmeellisiä laitteita, jotka olivat pitkiä teräsputkia. Niillä he imivät pommikoneista ja miehistä pois lisää sirpaleita. Mutta vielä oli jäljellä muutamia haavoittuneita amerikkalaisia, ja jotkut koneet olivat pahasti korjauksen tarpeessa. Ranskan yllä tulivat kuitenkin taas saksalaiset hävittäjät paikalle ja paikkasivat miehet ja koneet täyteen kuntoon. Kun pommikoneet pääsivät tukikohtaansa, teräslieriöt otettiin telineistä ja laivattiin Amerikan Yhdysvaltoihin, missä tehtaat toimivat yötä päivää, purkivat lieriöitä, erottivat niiden vaarallisen sisällön mineraaleiksi. Liikuttavaa kylläkin, tätä työtä tekivät pääasiassa naiset. Sitten mineraalit toimitettiin kaukaisilla seuduilla oleville asiantuntijoille. Heidän tehtävänsä oli panna ne maahan, piilottaa ne taitavasti, niin että ne eivät enää koskaan aiheuttaisi vahinkoa kenellekään. Amerikkalaiset lentäjät luovuttivat univormunsa, muuttuivat koululaisiksi. Ja Hitler muuttui vauvaksi, Billy Pilgrim otaksui. Sitä ei ollut filmissä. Billy vain päätteli. Kaikki muuttuivat vauvoiksi, ja koko ihmiskunta, poikkeuksetta, muodosti biologisen salaliiton, jonka tehtävänä oli aikaansaada kaksi täydellistä ihmistä, nimeltä Aadam ja Eeva, hän oletti. *** Jälleen kului kuukausi ilman välikohtauksia, ja sitten Billy kirjoitti Iliumin News Leaderin yleisönosastoon kirjeen, jonka lehti julkaisi. Kirje kuvasi Tralfamadoren olentoja. Kirjeessä sanottiin, että he olivat kuudenkymmenen sentin mittaisia ja vihreitä ja muodoltaan kuin imupumppuja. Heidän imukuppinsa olivat maata vasten ja heidän vartensa, jotka olivat äärettömän taipuisat, osoittivat tavallisesti kohti taivasta. Varren päässä oli pieni käsi, jonka kämmenpuolella oli vihreä silmä. Olennon olivat ystävällisiä ja he kykenivät näkemään neljässä ulottuvuudessa. He säälivät Maan asukkaita, koska nämä näkivät vain kolmessa. *** Billy luuli että tralfamadorelaiset olisivat ymmällään ja pelästyksissään kaikkien sotien ja murhan muiden muotojen vuoksi, joita Maassa oli. Hän luuli että he pelkäisivät Maan asukkaiden verenhimoisuuden ja hämmästyttävien aseiden yhdessä saattavan lopulta tuhota osittain tai ehkä täysinkin koko muun, viattoman maailmankaikkeuden. Tieteisromaanit olivat saaneet hänet luulemaan sellaista. Mutta sota ei tullut puheeksi, ennen kuin Billy mainitsi siitä itse. Joku eläintarhan yleisöstä kysyi häneltä oppaan välityksellä, mikä oli arvokkainta mitä hän Tralfamadoressa toistaiseksi oli oppinut, ja Billy vastasi: »Se miten kokonaisen planeetan asukkaat voivat elää rauhassa! Kuten tiedätte, minä olen planeetalta jossa on harjoitettu mieletöntä teurastusta aikojen alusta saakka. Minä itse olen nähnyt ruumiina koulutyttöjä, jotka minun omat maanmieheni olivat keittäneet elävältä eräässä vesitornissa; ja siihen aikaan maanmieheni olivat ylpeitä siitä että taistelivat puhdasta pahuutta vastaan.« Tämä oli totta. Billy näki nuo keitetyt ruumiit Dresdenissä. »Ja minä olen vankileireissä yöllä valaissut tietäni kynttilöillä, jotka oli tehty ihmisen rasvasta, ihmisten jotka noiden keitettyjen koulutyttöjen veljet ja isät olivat teurastaneet. Maan asukkaidenhan täytyy olla maailmankaikkeuden kauhu! Elleivät toiset planeetat vielä ole maan taholta vaarassa, niin pian ovat. Kertokaa siis minulle salaisuutenne, jotta voin viedä sen mukanani Maahan ja pelastaa meidät kaikki: kuinka voi planeetta elää rauhassa?« Billy koki puhuneensa komeasti. Hän oli ällistynyt nähdessään, että tralfamadorelaiset peittivät silmänsä sulkien pikku kätensä. Hän tiesi kokemuksesta mitä tämä tarkoitti: hän oli typerä. »Voisitteko – voisitteko sanoa – » hän sanoi oppaalle hyvin nolona, »mikä siinä oli niin typerää?« »Me tiedämme kuinka maailmankaikkeus päättyy – « sanoi opas, »eikä Maalla ole siihen mitään osuutta, paitsi että sekin pyyhkiytyy pois.« »Kuinka – kuinka maailmankaikkeus sitten loppuu?« sanoi Billy. »Me räjäytämme sen kokeillessamme lentävien lautastemme uusia polttoaineita. Eräs tralfamadorelainen koelentäjä painaa käynnistintä ja koko maailmankaikkeus katoaa.« Niin se käy. »Jos tiedätte tämän«, sanoi Billy, »ettekö voi sitä jotenkin torjua? Ettekö voi estää lentäjää painamasta nappia?« »Hän on aina painanut sitä ja tulee aina painamaan. Me annamme aina hänen tehdä sen ja tulemme aina antamaan. Hetken rakenne on sellainen.« »Siis«, sanoi Billy haparoivasti, »kai sitten ajatus sotien torjumisesta Maassa on typerä sekin.« »Tietysti.« »Mutta tämä teidän planeettannehan on rauhallinen.« »Tänään se on. Toisina hetkinä meillä on yhtä hirvittäviä sotia kuin mikään mitä olette nähnyt ja mistä olette lukenut. Me emme voi tehdä niille mitään, joten me yksinkertaisesti emme katso niitä. Me olemme kuin niitä ei olisikaan. Me kulutamme ikuisuutta katsomalla miellyttäviä hetkiä – kuten tätä päivää täällä eläintarhassa. Eikö tämä olekin mukava hetki?« »On.« »Siinä on asia jonka Maan asukkaat voisivat oppia, jos he yrittäisivät kyllin tarmokkaasti: olla välittämättä pahoista ajoista ja keskittyä hyviin aikoihin.« »Hm«, sanoi Billy Pilgrim. |
